Agia jälleen

Tänään oli aamupäivällä ohjelmassa agiliitelyä Katrin ja Hilpan kanssa. Aika rankka harrastusputki varsinkin Ellalla on nyt ollut, joten keskityttiin lähinnä yksittäisiin esteisiin, pari kertaa juostiin Ellan mieliksi lyhyttä ympyränmallista pätkää, jossa ei tosiaan tarvinnut kuin juosta vaan.

Kepeillä aloitettiin, ihan suoraan ei Ella kujasta mahtunut laukkaamaan läpi, vaan vähän piti askeleita asetella. Palkka parina kertana maasta, muuten kädestä. Kädestä palkkatessa (tai enhän mä sitä kädestä palkkaa, vaan heitän pallon, mut kuitenkin) Ellan asento nousee lopussa pystympään ja parina kertana Ella tuli tokavikasta välistä ulos, kun olin itse selvästi jäljessä. Kujaan sisään Ella löysi kivasti, kunhan en mistään nollakulmasta yrittänyt sitä sinne saada. Pitäs varmaan vähän miettiä, miten keppien kanssa nyt etenisi, kun alan taas olla kartalla niiden tilanteesta.

Keinua eka pari toistoa vaimennettuna, sitten ilman vaimennusta aluks hihnassa, sitten ilman. Hirvittävä kiire Ellalla on keinulle, mutta ei ole enää juoksemassa läpi. Ehkä vähän viilattavaa pysähtymispaikan kanssa vielä olisi, voisi tulla vähän pidemmällekin, mutta ei tuo nykyinenkään huono ole. En oikein vieläkään tiedä, opettaisinko alastulokontaktin keinulle. Jotenkin se tuntuu aika turhalta, mutta toisaalta se ehkä vielä osaltaan vahvistaisi Ellalle kuvaa, että siitä keinusta ei tosiaankaan olla juoksemassa läpi miten sattuu. Ja varmaan se osaltaan vahvistaisi muitakin kontakteja.

Sekä aata että puomia tehtiin yksittäisinä. Ei ainuttakaan läpijuoksua, ei pysähtymistä liian aikaisin tai mitään muutakaan virhettä. Paitsi että Ella ravasi puomin alastulon melkein kokonaan, ennen se on laukannut. Sekin tosin korjaantui, kun vähän hetsasin Ellaa ennen puomille lähetystä. Kovin paljoo en tuosta nyt viisastunut, mutta kovasti näyttää siltä, että homma kusee siinä vaiheessa, kun niitä muita esteitä kontaktien seuraksi lätkitään.

Akukin oli mukana ja kävi vähän lönkyttelemässä radalla. Ja karkaamassa radalta, päätti sitten kesken hommien painella pusikkoon haistelemaan ja kuseksimaan. Ehkä enemmän kuin mitään muuta Akun kanssa harrastaessa, olen toivonut, että en joutuisi ikinä tätä toteamaan, mutta pakko se on: me ollaan saatu karkailuongelma takaisin. Vaikka kuinka haluaisin, ihan pelkän sattuman piikkiin en voi laittaa sitä, että Aku karkasi reilu pari viikkoa sitten agitreeneissä (siis sillon kun se oli Joensuussa käymässä), eilen tokotreeneissä ja tänään taas agitreeneissä. Eipä sillä juuri muita karkaamismahdollisuuksia ole tässä edes ollut. Kuvittelin saaneeni siltä pahimman karkailun karsittua, kuvittelin oppineeni jotain sen kouluttamisesta, kuvittelin paljon kaikkea muutakin, mutta enää en kuvittele yhtään mitään. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ketuttaa. V**tu oikeesti, ei kenenkään muun koira karkaile seitsemänvuotiaana!

Ja vaikka mua ketuttaa, hetken angstauksen jälkeen jollain tapaa hyväksyn Akun karkailun. Tai en karkailua itsessään, mutta tosiasian, että Aku saattaa karata. En kyllä tiedä, onko asian hyväksyminen hyvä juttu. Karkailuongelmien kanssa painiminen on hiton turhauttavaa. Ne hetket, joina huomaa menettäneensä koiran hallinnan, ovat kamalia. Ei ole kivaa, kun koiraan ei voi koskaan täysin luottaa. Muiden ihmisten mielipiteet karkailevasta koirasta kuuluu sarjaan "en halua tietää". On ärsyttävää, kun kaiken joutuu miettimään karkailun kannalta. Ei ole mukava harrastaa, kun joutuu pelkäämään karkaamista. Silti en osaa olla harrastamatta Akun kanssa. Tykkään ehkä kiusata itseäni.