Päivälenkillä tehtiin vähän maahanmenoja, Ella tuntui olevan vähän pihalla koko hommasta, hitaasti teki. Iltalenkillä käytiin taas noin niin kuin vaihtelun vuoksi pesiskentällä hillumassa. Tehtiin vähän seuraamista, joka ok. Lisäksi tehtiin puunkiertoja, se oli Ellan mielestä ihan parasta. Palkkana oli paksu puukalikka, joka kelpasi vallan hienosti, mutta vähän rajoitti toistojen määrää, kun muutaman vetoleikin jälkeen siitä alkoi irrota tikkuja ikävästi. Neidin mielestä puiden ympäri juokseminen on selvästikin agilityksi luokiteltavaa toimintaa ja meno oli sen mukaista. Jotenkin oon tässä juoksujen aikana onnistunut jo unohtamaan, millainen Ella on agiradalla ja kuvitellut, että se tokoillessaan on innokas. No joo, kyllähän se tokoakin iloisesti tekee, mutta kyllä sillä tommosissa agia muistuttavissa jutuissa vire huitelee ihan eri tasolla, se tekee täysillä.
Kepeistä ja kiertämisestä ja agilitysta päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Nyt juoksutauon aikana on ollut vähän turhankin paljon aikaa miettiä keppien opetusta agilityssa. Tällä hetkellä mulla on aika hyvin selvillä, miten minkäkin asian suhteen aion agissa edetä, mutta keppien kanssa oon ihan sekaisin. Jopa keinun opettamiseen mulla on suunnitelma (tässä ei sitten lue, että se toimii...) ja sitä sentään panikoin jo ennen kuin Ella mulle edes tuli. Mutta ne kepit. Oikeastaan mulla ei ole mitään järjellistä syytä, miksen kujalla opetusta jatkaisi, olen vain keksinyt stressata asiasta ja olen ihan varma, että joka tapauksessa epäonnistun opetuksessa. En ole saavuttanut kujalla aivan sitä hyötyä, mitä hain. Osasyynä mulla kujalla opettamiseen oli se, että pentuakin voi juoksuttaa kujan läpi pelkäämättä että se rikkoo itsensä, jolloin pääsee aikaisessa vaiheessa opettamaan kulmia ja siedättämään koiraa ohjaajan omaan liikkeeseen. Onhan Ellaa joo juoksutettu kujan läpi, mutta ei se sinne kujaan osu kuin tosi loivista kulmista ja lähes aina olen kujaa tehdessä juossut Ellan perässä. Se siitä pentuajan hyödyntämisestä.
Mitään ei ole vielä menetetty kujan suhteen, mutten ole varma, onko sillä jatkaminen kannattavaa. Jotta kepit saisi kujalla valmiiksi, tarvitaan melkoisen suuri määrä toistoja. Jos kepit haluaa kohtuullisessa ajassa valmiiksi, pitäisi niitä päästä tekemään mahdollisimman usein ja sitä varten tarvitsisi melkeinpä jo omat kepit. Ja niitä keppejä varten oman pihan. Olen miettinyt omien kujien hankkimista, mutta eihän mulla ole paikkaa, missä niillä treenaisin. Toisaalta myös suorat kepit vaativat toistoja ja vielä lisää toistoja, mutta jotenkin mulla vaan on sellainen mielikuva, että niillä saa koiran nopeammin opetettua.
Olen jo aikoja sitten päättänyt, että en halua keppejä opettaa sillä perinteisellä "peruuta ja houkuttele koira pujottelemaan namin perässä"-menetelmällä, koska en näe siinä mitään järkeä. Sen sijaan pujottelun opettaminen sheippaamalla on ollut koko ajan varteenotettava vaihtoehto. Kujalla koiran pujottelutekniikan, motivaation ja vauhdin saa oikein etenemällä pysymään alusta asti hyvinä. Sheippaamallakaan ei pitäisi suuria ongelmia motivaation kanssa muodostua, mutta vauhti ei millään voi alusta asti olla parhaimmillaan ja pujottelutekniikkaan pitää kiinnittää ihan erikseen huomiota. Molemmilla tavoilla pujottelusta saa itsenäisen ja koko ajan näkee suoraan, mitä koira ihan oikeasti osaa. Kujan miinuspuolena on se, että niin kauan kun koira ei osaa pujotella, niin se ei sitten todellakaan osaa, kun taas suorilla kepeillä opetettu elukka tajuaa ehkä aikaisemmassa vaiheessa keppien idean. Kuja johtaa vertailua vielä tässä vaiheessa, mutta kun hommaan lisätään ohjaajan koulutustaidot, menee vaikeammaksi. Uskon, että koiralle on mahdollista opettaa itsenäiset, varmat ja nopeat kepit monellakin tavalla. Itse luultavasti hallitsen sheippauksen paremmin ja melko varmasti saisin koiran opetettua pujottelemaan, mutten tiedä saisinko kepeistä niin hyvät kuin haluan. Täydellinen epäonnistuminen kuitenkin on sheippaamalla epätodennäköisempää kuin kujalla.
Joku varmaan tätä lukiessaan (joo, ihan oikeasti hetken kuvittelin, että joku tänne asti jaksaa lukea...) miettii, että miten tuokin jaksaa vatvoa tällaista ja tehdä asioista ongelmia. Vastaus on hyvin yksinkertainen: en keksi ainuttakaan järkevää syytä, miksei juttuja opettaisi koiralle kerralla kunnolla ja oikein. Ja jos en tiiä, miten opetan asian kerralla kunnolla ja oikein, niin sitten vatvon asiaa kunnes johonkin tulokseen pääsen. Tehtyjen virheiden korjaaminen on ehkä ärsyttävin asia koiraharrastuksissa ja kaiken lisäksi mielestäni on oikeasti kiva nähdä, miten varmaksi suorittajaksi koiran voi opettaa, kun sitä ajatuksen kanssa kouluttaa. Ja kerrottakoon, että oikeasti oon ihan tosi epäsuunnitelmallinen koulutusjutuissa, mutta ainahan sitä voi yrittää itsekin kehittyä.
Onneksi tuo pentu juoksee nyt vielä ainakin viikon, joten mitään ei tarvitse hetkeen päättää, kun treenaamaankaan ei pääse. Jos olisin koira, luonnetestini olisi keskeytetty heti alkuunsa olemattoman toimintakyvyn, liiallisen pehmeyden ja huonon hermorakenteen takia. Harrasta siinä nyt sitten sellaisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti