Olen viime aikoina lukenut ihan liikaa muiden treeniblogeja, miettinyt omien koirien kouluttamista ja saanut pääni sekaisin kaikesta. Mulla oli jo ennen Ellan tuloa suuret suunnitelmat sen koulutuksen suhteen. Edelleen suunnitelmia on kovasti, mutta en ole enää ollenkaan varma, ovatko suunnitelmani hyviä. Lisäksi olen todennut, että aiemmin tekemäni suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja suurimpana syynä siihen on ympäristön paine. Muokkaan omia toimintatapojani muiden mielipiteiden mukaan, yleensä edes tiedostamatta asiaa. Tyhmää, tiedän. On vähän vähemmän hauskaa sitten jossain vaiheessa huomata tekevänsä jotain, mitä on ennen pitänyt maailman suurimpana typeryytenä ja tarkemmin ajateltuaan pitää sitä edelleen sellaisena.
Tuntuu hirvittävän vaikealta pysyä omassa kannassaan, kun näkee, lukee ja kuulee muiden tekevän asiat aivan eri tavalla. Miksi teen Ellan kanssa tylsää suoraa ja irtoamista, kun muut tekevät paljon nuorempien pentujen kanssa jo kunnon ohjauskuvioita ja radanpätkiä? Miksi tahkoan keppejä kujalla, vaikka olisi monta kertaa helpompaa ja nopeampaa opettaa pujottelu suorilla kepeillä? Miksi opetan kontakteja naksuttelemalla kosketusalustalla, kun voisin vain lätkäistä jonkun namikipon sinne alastulon perään tai vaikka vaan vedättää namikädellä kontaktit alas? Joo, mulla on päässäni selvät vastaukset jokaiseen kysymykseen, mutta silti vänkään itselleni vastaan.
Akun kanssa treenaaminen on myös mietityttänyt. En ole pystynyt selvittämään itselleni, mihin oikeasti sen kanssa pyrin. Fakta on, että Akusta ei ikinä mitään keskiverto-bortsun tasoista tykkiä tule, vaikka tekisin mitä tahansa. Sille tuntuu nyt vakiintuneen kuitenkin sellainen kiva perusvauhti, joka pysyy ilman järjetöntä panostusta asiaan. Ja mikä tärkeintä, sillä on motivaatiota touhuta ja se näyttää nauttivan agilitysta. Se kuitenkin voisi kulkea radalla nopeammin kuin sitä kivaa perusvauhtiaan. Väitän jopa tietäväni, millä sille sen vauhdin saa, mutta en ole enää ollenkaan varma, onko sen vauhdin ylläpito ja asiaan panostaminen kannattavaa. En nimittäin tiedä, miten samanaikaisesti pidetään yllä se Akun paras vauhti ja treenataan tekniikkaa, en ole edes ollenkaan varma, että molempia voi tehdä samanaikaisesti. Vielä vuosi sitten olin vahvasti sitä mieltä, että vauhti on kaikista tärkein asia Akun treeneissä, mutta kun olen nähnyt, miten Aku agiliitää naama virneessä sillä kivalla perusvauhdillaan, on mieli vähän muuttunut. Mulla on ollut (ja on ehkä vieläkin) pieni pakkomielle Akun vauhdin suhteen, enkä ole osannut olla tyytyväinen muuhun kuin siihen parhaaseen vauhtiin, ja koirapojan juoksunopeus on määrittänyt sen, miten hyvä agilitykoira se on. Jos sillä kuitenkin on hauskaa, vaikkei se täysillä juoksekaan, tarvitseeko sen juosta täysillä? Kuitenkaan Akun paraskaan vauhti ei ole sitä, mitä oikeasti haluaisin, joten samahan se on, vaikkei se sitten sitä huippuvauhtiaan kulkisikaan. Toisaalta tuntuu luovuttamiselta tyytyä siihen ”kivaan perusvauhtiin”, mutta toisaalta siihen tyytyminen voisi helpottaa harrastamista, kun suorituksessa voisi nähdä jotain muutakin kuin sen, mitä vauhtia koira kulkee. Tällä hetkellä suoritus on paska, jos Aku ei juokse lujaa, eikä mua rehellisesti sanottuna kiinnosta mikään muu suoritukseen vaikuttava asia, jos Aku ei painele parasta vauhtiaan. Lienee turhaa sanoa, että kyseisen kaltaisella asenteella ei kovin suurta kehitystä tapahdu, kun koko suorituksessa kaikki huomio kiinnittyy yhteen asiaan. Agilityssa kuitenkin esimerkiksi sillä ohjaajalla ja koiran teknisillä taidoillakin on jotain merkitystä tulokseen...
Tulipahan vuodatus. Tätä nää pakkaset teettää, kun ei pääse kunnon lenkeille ja treenaamaan, vaan pitää harrastaa vain ajatuksen tasolla. Oikeasti tässäkin oli vain murto-osa koko jutusta, mutta kaikkea spekulaatioita noiden koikkerikoirien koulutuksesta ei ehkä tarvitse blogiin kirjoittaa. Välillä tuntuu, että koiran kouluttaminen voisi olla helpompaa, jos joskus miettisi vähän vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti