Ella Energiapakkaus pursuaa purkamatonta pentuenergiaa. Puolitoistavuotias koira ei kyllä taida enää ihan pennusta mennä, mutta Ellan henkinen ikä on kyllä lähempänä puolta kuin puoltatoista vuotta. Ja energiaahan sillä riittää. Niin kauan kuin itse pysyn paikallani, Ellakin makoilee rauhallisesti, mutta jos yhtään liikahdan minnekään, niin aivan varmasti on yksi koikkerikakara hillumassa jonkun lelun kanssa jaloissa. Ei, en valita Ellan energiasta, kiva vaan että on innokas toimimaan. Sen sijaan valitan tästä pakkasesta, hermot menee itse kullakin kun ulkona tarkenee juuri ja juuri heittää kohtuulliset lenkit, eikä esimerkiksi tokon treenaamisesta voi kuin haaveilla.
Ellasta tuli eilen isosisko, kun Luna-äiti synnytti kuusi uutta Lentävää Luppakorvaa, 2 urosta ja 4 narttua. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, seuraavat Lentävät Luppakorvat saattavatkin sitten olla Ellan pentuja, hirvittää jo nyt. Sain eilen käsiini oman Club Registerin (=Hollannin rotujärjestön ylläpitämä rekisteri koko maailman koikkerikannasta, sieltä siis löytyvät koikkerit ensimmäisestä vuonna 1942 syntyneestä pentueesta lähtien. Rekisteriin kerätään tietoja terveydestä ja muista jalostuksen kannalta merkittävistä asioista (koko, poikkeava väritys, väärä purenta, kivespuutos...)). Tietomäärä on siis valtava ja rekisteristä on suuri apu jalostusvalintoja tehdessä, mutta tieto toisaalta myös lisää tuskaa. Olen varsin tyytyväinen, etten itse koikkereita kasvata, sillä sopivien yhdistelmien löytäminen ei varmasti ole helppoa.
Kukaan ei varmaan enää ylläty tiedosta, että en ole ollenkaan varma, tuleeko mulle enää koikkeria. Pidän koikkereista hirveästi, mutten pidä rodun ongelmista. Terveysongelmien ohella luonteissa on turhan usein puutteita. Arkuus on varmasti suurin ongelma ja se useimmiten nouseekin keskusteluissa esiin, mikä on hyvä asia. Harvemmin kuitenkaan kuulee pohdittavan esimerkiksi koikkerin taistelutahtoa, toimintakykyä, pehmeyttä tai vilkkautta. Usein koikkeri todetaan mukavaluonteiseksi kunhan se ei yritä karkuun näyttelytuomarin katsoessa hampaita, ja käyttäytyy kotonakin nätisti. Samaan aikaan koikkeria mainostetaan erinomaisena harrastuskoirana. Olen ehkä liian vaativa tai jotain, mutta itse olen hyvinkin kiinnostunut koiran luonteesta vähän laajemminkin, on vaikea kuvitella ottavansa koiraa vanhemmista, jotka ovat vain kivoja kotikoiria ilman minkäänlaista näyttöä mistään muusta. Luulen, että esimerkiksi toimintakyvytön ja taistelutahdoton koikkeri voi olla hyvinkin mukava kotikoira, mutta eipä sellainen mitenkään ihanteelliselta harrastuskoiralta kuulosta. Toisaalta suurin osa koikkereista meneekin kotikoiriksi, joten ehkä aktiivisten harrastustykkien kasvattaminen ei ole edes järkevää. Ehkä olenkin itse vain valinnut väärän rodun? Ella on hyvin pitkälti sitä mitä koiralta haluan, mutta ei sitä oikein tyypilliseksi koikkeriksi voi sanoa.
Mut oon hei tänään treenannut noitten harrastuskoirieni kanssa! Ihan pikkuisen kyllä vaan. Aku teki tunnaria samalla systeemillä kuin viime kerralla, mutta ei sillä raukalla kyllä ole mitään hajua koko hommasta. Hinkkasin nakkia omaan kapulaan oikein urakalla, mutta silti se tökki kuonollaan kapuloita ihan sattumanvaraisesti. Ei kai sitä nenää voi käyttää, kun on yli seitsemän vuotta opeteltu, että treenatessa ei saa haistella. Ellan kanssa treenailtiin kaukojen tekniikkaa, ei mitään edistystä siinäkään, vähän taisi olla neidillä liikaa virtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti