Ojansivun Katja kävi vetämässä meidän torstain ryhmälle treenit. Sellaiset treenit, jotka kovin mielelläni unohtaisin, mutta voipi olla parempi olla unohtamatta. Viimeisen kuukauden aikana sekä toko- että agilitytreenit on tökkineet enemmän tai vähemmän ja nytpä sitten lähti homma leviämään käsiin ihan kunnolla. Suoraan sanottuna hävettää tätä kirjoittaa, mut antaa nyt mennä.
Harjoiteltiin ennakoivaa ohjausta hurjilla neljän esteen pätkillä (lopuksi radanpäkä), kaikki tehtiin molempiin suuntiin. Rimat oli matalalla, mininä tai medinä.
Ekana tehtiin A-D ihan peruskäännöksellä, vekki ennen C:tä, jotta koiralle saatiin nätti linja putkeen. Meillä homma tökki lähinnä siihen, kun en osannut omaa liikkumistani suhteuttaa Akun vauhtiin ja vekki tuli väärään paikkaan. Jonkun parin pätkän jälkeen ohjeita kuunnellessani Aku karkas. Juoksi kentän toiseen päätyyn, siitä sitten pois kentältä, pusikkoon kuselle. Ihan aluksi en edes tajunnut, mitä tapahtuu. Siis kun eihän Aku karkaa. Eipä. Tuli se sieltä sitten takas. Kyllä harmitti, Aku ei piiiitkään aikaan ole noin selvästi karannut, kentältä se on luvatta poistunut viimeksi joskus syksyllä. Mutta ihan oli oma mokani. Pitäis mun tietää, että jos en Akuun keskity, en voi vaatia sen keskittyvän muhun, hihnaan se olisi otettava tollaisessa tilanteessa. Pidettiin tauko ja Rapsu meni välissä. Jatkettiin sitten, saatiin jokunen ihan kohtuullinen suoritus, mutta eipä mikään yritys ihan nappiin mennyt, oli oma fiilis vähän hukassa.
Seuraavaksi A-D:n toinen pää valssilla. Tarkoitus oli tehdä ennakoiva valssi ajoissa B:n ja C:n välissä ja sen yhteydessä käydä vekkaamassa koira vähän parempaan linjaan C:lle. Mun valssi oli myöhssä, väärässä paikassa (C:n takana) ja vekkikin jäi tekemättä. Ja jos ei riittänyt se, etten osaa ohjata, niin Akupa päätti sitten tokalla (?) toistolla karata kesken radan muiden koirien luo (tai kopin alla olevaa hajua haistelemaan). Sai aika nopean häädön sieltä pois ja palas mun luo. Oisin ollut täysin valmis lopettamaan treenit siihen, mutta en oikein saanut kannatusta asialle. Ketutus mulla oli melkoinen, sen verran kova pettymys oli Akun karkaaminen kesken radan, kun se viimeksi on sellaisen tempun tehnyt viime vuoden elokuussa (piti ihan tarkistaa asia vanhasta treeniblogista) ja olin jo siinä uskossa, että karkailu on mennyttä elämää. Jatkettiin sitten kuitenkin treenaamista, kun ei mulle oikein muitakaan vaihtoehtoja annettu. Aku toimi ihan kivasti, ohjaajansa ei. Valssaaminen oli kovin vaikeaa, samoin koiran palkkaaminen. Lukuisten toistojen jälkeen saatiin toiseen suuntaan suht onnistunut suoritus, kun lopulta sen hetken jaksoin keskittyä siihen, mitä olin tekemässä. Toiseen suuntaan tekemisestä ei ole minkäänlaista mielikuvaa, en tiiä, tehtiinkö ollenkaan.
Kolmantena pätkänä tehtiin A-D, takaaleikkaus C:llä, vekki ennen sitä. Oikeelle saatiin kelvollinen suoritus melko äkkiä, vasemmalle ei millään. Vekki tuli väärään paikkaan ja mun linja oli väärä, joten vedin Akua jatkuvasti putken väärään päähän. Lisäksi Akulta tuntui vauhtikin tippuvan. Ei saatu sitä lopulta ollenkaan onnistumaan.
Loppuun sitten rataa. Tutustuttaessa mulla oli täydellinen evvk-asenne ja se näkyi kyllä siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt rataa tehdä, enkä muistanut hurjaa 11 esteen pätkää... Lisäksi jo eka valssi tökki pahasti, jumituttiin siihen monta kertaa. Ysillekin tehty valssi oli huono, siinä Aku meni sitten putken väärään päähän, koska hypyn taakse menevällä valssillani sen sinne vedin. Onnistumaan sitä ei sitten lopulta saatu, kun mulla loppui kaikki mielenkiinto, kun Aku ravasi putkessa.
Olo oli treenien jälkeen ihan uskomattoman surkea. Ilmeisesti kuitenkin tarvitsen tällaista, että asiat menee perille. Opin nimittäin ihan älyttömästi. Mulla on aivan järjettömästi tekemistä oman asenteeni kanssa, se muuttuu paskaksi ihan liian helposti, enkä edes itse huomaa sitä. Lisäksi saan sillä tuhottua paljon, vietyä Akulta motivaation tekemiseen. Nyt kun lukee vanhoja kirjoituksia treeneistä, huomaa että mulla on ollut asennevamma jo viimeisen kuukauden. Oon alkanut vaatia Akulta älyttömästi vaatimatta itseltäni mitään. Sitten oon syyttänyt koiraa, kun sen on tyhmä. Hei jee, niinhän se menee. Suorastaan pelästyin, kun huomasin ajattelevani, että Aku on huono koira eikä siitä ole mihinkään. Vuosi sitten pääsin siitä ajatuksesta eroon, mutta jostain se on vaan hiipinyt takaisin ja se vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni Akun kanssa niin paljon, ettei mitään rajaa. Kovin iloinen olen, että Katja herätti mut tajuamaan asian, vaikka mua ketutti aika hemmetisti (noin niinkuin nätisti sanottuna...), enkä treenien aikana erityisen mielissäni asiasta ollut.
Mutta hei, ei tästä pääse kuin ylöspäin! Tai no... on meillä huonomminkin mennyt. Kuitenkin nyt on ehkä mahdollista taas päästä eteenpäin, kun ongelman tiedostaa, vaikeahan mitään olisi korjata, jollei ongelmasta tietäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti